Juoksunopeus ei parane enää entiseen tahtiin

Minun on mahdotonta parantaa juoksunopeuttani samalla tapaa, mitä olen kuluvan vuoden aikana saanut sitä parannettua. Olen kehittynyt niin paljon, että vastaavanlainen kehitys ei ole mahdollista enää.

Viime vuonna pk keskivauhtini oli jotain 8.00 min/km eli karkeasti sanottuna juoksin kilometrin kahdeksassa minuutissa. Nyt keskivauhti on 5.00 min/km. Edellisestä vauhdistani on lähtenyt pois kolme minuuttia, prosenteissa tämä on 40% luokkaa. On käsittämätöntä ajatella, että noin paljon annoin tasoitusta muille suunnistuskisoissa sen takia, etten jaksanut juosta.

Tuosta 5.00 min/km vauhdista ei kuitenkaan enää voida ottaa pois 3.00 min. Jos siitä ottaa pois 40% niin sitten keskivauhti olisi 3.00 min/km pintaan. Se olisi vielä mahdollistakin, mutta aikaa se ottaisi. Juoksu kehittyy aloittamisen jälkeen huikeaa tahtia, mutta sen jälkeen tahti taantuu, vaikka aikaa kuluttaisi enemmänkin.

Mikään ei kehity loputtomiin ja jossain kohtaa saan tyytyä vain siihen, että kuntoni pysyy jotakuinkin samalla tasolla, kuin aiemmin. Nyt kuitenkin on vielä mahdollista kehittää nopeutta, vaikka parannus onkin hidasta ja ottaa vähintäänkin yhtä paljon aikaa, kuin aiemmin.

Urheilu tuo myös pettymyksiä ja pahaa oloa

Tänään fiilis juosta oli hyvä. Aamupala maistui ja nousevaa aurinkoa katsellessa mietin, että mihin lähtisin juoksemaan yli tunnin kestävälle lenkille. Reitti kulki kaduilla, mutta pääosin puistossa kauniissa maisemissa. Kroppa tuntui rennolta ja jalka nousi iloisesti. Hetkestä olisi ollut helppo julkaista kuva reippaan näköisestä urheilijasta kauniissa maisemassa. Treenaaminen ei kuitenkaan ole vaan tällaista kiiltokuvaa.

Aluksi homma on helppoa. Lenkit on lyhyitä ja tehot pieniä. Tästä huolimatta tulosta tulee, koska kroppa ei ole tottunut liikkumaan ja yrittää nyt säätää itseänsä toimimaan. Jokusen kuukauden päästä alkaa jo vaikeampi vaihe, kun tajuaa, että nyt kehittyäkseen tarvitsee lisää tehoja. Sitten huomataan se, että pitää tehdä oheisiakin, jotta juoksuasento säilyy. Hommasta tulee totisempaa ja raskaampaa. Tällainen sykli jatkuu niin kauan, kun ei ole tyytyväinen siihen tasoon, jolle on päässyt.

Menneen syksyn ja talven aikana minulla on ollut monta sellaista hetkeä, jolloin olen pakottanut itseni liikkeelle. Juoksu ei kulje, kroppa tuntuu väsyneeltä ja jalat liukastelevat jäällä. Kotiin tullessa on kyllä vähän ylpeä siitä, että lähti, mutta surullinen ja vihainenkin, koska ei kulkenut. Muistan yhden pidemmänkin jakson, jolloin yksikään treeni ei maistunut kuukauteen hyvältä. Samaan aikaan kehityskin hidastui tai oikeataan se lakkasi kokonaan. Syynä oli se, että ruoka ja lepo eivät riittäneet kasvaneeseen harjoituskuormaan nähden. Tuon jakson aikana olisi ollut helppo lopettaa koko touhu. Muutaman kerran olen sairastunutkin, jolloin en ole päässyt treenaamaan. Silloin mieli on maassa, kun pelkää takapakkia. Uhrattu aika tuntuu menneen hukkaan.

Lopulta se, joka on tsempannut eteenpäin, on ollut tavoite. OIkeastaan sarja tavoitteita. Kaukana tähtäimessä on ollut maraton alle 3h30min. Sitä ennen pk -lenkki alle 5min/km vauhdilla, koska tuolla vauhdilla maratonkin taittuu tavoitteeseen. Joka viikko olen yrittänyt tehdä kaikki suunnitellut harjoitteet ja joka kuukausi olen yrittänyt tehdä enemmän, kuin edellisenä kuukautena. Näiden tavoitteiden avulla olen jatkanut luovuttamisen sijaan. Tietenkin apuna on ollut myös joukko tsemppaavia ihmisiä, joita saan heidän tuestaan kiittää. Samaan aikaan olen myös ymmärtänyt sen, että mitään ei tapahdu hetkessä, vaan sille pitää antaa aikaa. Sen pitkän ajan sisään mahtuu myös monia pettymyksiä ja surun hetkiä. Pitkässä juoksussa kuitenkin hyvät hetket ja nautinto peittävät surut alleen.