Pahuuden sijaan pitäisi ajatella hyvää

Yksi yleisimmistä kysymyksistä rippikoulussa on se, että jos olemassa on hyvä Jumala, niin miksi sitten on niin paljon pahaa? Hyvä kysymys, johon on vaikea vastata.

On kuitenkin mielenkiintoista, kuinka mielemme toimii. Nimittäin, jos vaikkapa olemme retkellä metsässä ja kuulemme jotain ääntä, niin mistä kuvittelemme sen olevan lähtöisin? Jos ääntä ei tunnista, niin mieleen alkaa hiipimään kaikkea ihmisiä syövistä karhuista tai susista lähtien. Rauhoittumaan meitä ei saa edes se fakta, että on monta kertaa todennäköisempää, että rasahdus kuului tuulen heiluttamasta oksasta, kuin mistään eläimestä. Jos sen rasahduksen kuitenkin aiheutti eläin, niin se on juuri pinkomassa pois meidän luotamme. Mielemme täyttyy herkästi kaikesta pahasta hyvän sijaan.

Sama homma tulee mieleemme, jos huomaamme kaverin lukeneen viestimme, mutta jättääkin vastaamatta meille. Helposti kuvittelemme, että hän on vaikkapa loukkaantunut jostain, kun ei vastaa. Ei tule mieleen, että ehkä hän on juuri nyt niin kiireinen, ettei ehdi vastaamaan.

Jos joku kehuu meitä tai kertoo jostain hyvästä uutisesta, niin sen vaikutus menee nopeasti ohi. Uutinen katoaa mielestä, mutta toisin on huonojen uutisten laita. Poikkipuoliset sanatkin painuvat mieleemme paljon helpommin, kuin ne hyvät sanat.

Niinpä ajattelen, että maailmassa on kyllä paljon pahaa, mutta me kyllä paisuttelemme sitä vielä suuremmaksi. Unohdamme kaiken sen hyvän, mitä olemme saaneet ja näemme ympärillämme aivan liian helposti. Eikö se, että maailmassa on niin paljon hyvää kerro juuri siitä, että olemassa on hyvä Jumala?

Uutta tavoitetta kohti

Vuoden ajan treenasin kohti ensimmäistä maratonia ja Kangasalan Jukolaa. Oikeastaan ensimmäinen tavoite oli Jukola. Se lähti siitä, että pääsin mukaan Aamulehden, Tampereen lastenklinikantuki ry:n ja KooVeen järjestämään jukolaprojektiin. Tarkoituksenamme oli kerätä rahaa Lastenklinikan tuelle urheilun lomassa. Lopulta pottia kertyi huikea 62k.

Minulle vähintään yhtä tärkeää oli se, että kehittyisin niin, että jaksaisin juosta metsässä kunnolla. Suunnistus on lopulta raastava kestävyyslaji, joka vaatii kestävyyttä ja rämäpäistä juoksua kartanluvun ohessa. Juoksukuntoon päästäkseni päätin osallistua ensimmäiselle maratonilleni. Aikaa tavoitteisiin oli elokuusta 2018 toukokuuhun/kesäkuuhun 2019.

Nyt tavoitteet on saavutettu. Jukolassa juoksin ihan hyvän osuuden, vaikka aloitusosuuden kaikkia niksejä en tiennytkään. Maraton meni alle neljän tunnin kuumuuden hidastaessa menoa. Olo on nyt kuitenkin vähän tyhjä. Yhtäkkiä kalenterissa ei olekaan merkintöjä tulevista treeneistä ja ruokavaliotakaan ei tarvitse enää seurailla.

On aika istahtaa alas ja suunnitella, että mitä seuraavaksi haluan saavuttaa. Olen oppinut sen, että selkeä tavoite ja välitavoitteet sitä ennen, auttavat minua tsemppaamaan itseäni toimimaan. Siitä ainakin haluan pitää kiinni.