Koulukiusaajaksi tekemättä mitään

Jostain kirjasta luin tämän ajatuksen: ”Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.” Olen käynyt puhumassa monta kertaa koulukiusaamisesta ja kiusaamisesta ylipäätään. Pidän itseäni melko suvaitsevaisena tyyppinä ja osaan mielestäni sietää erilaisuutta hyvin. Kuitenkin tunnistan tuossa lukemassani ajatuksessa itseni osana ongelmaa.

Muistan hyvin tilanteita, joissa en syystä tai toisesta mennyt väliin, vaikka tiesin, että nyt pitäisi. Yleensä ne hetket ovat ikäviä sanoja, joita en haluaisi minulle sanottavan. Olisi helppo mennä sanomaan:” Kun sanoit noin tuolle toiselle, niin minusta se tuntui pahalta. En ainakaan haluaisi, että minulle sanotaan noin.” Kuitenkin liian usein olen jättänyt sanomiset väliin ja siirtynyt muualle. Tutuille on kyllä helppo kertoa mielipide, mutta silloin kun ei tunne toista, on kynnys liian korkea. Niinpä ajattelen, että liian usein olen ollut osana ongelmaa.

Tässä mielestäni on myös koulukiusaamisen ongelma. On syntynyt kulttuuri, jossa liian usein ollaan tekemättä mitään, eikä puututa asioihin. Ongelmat ovat jonkun muun harteilla: Kiusaajan, koulun, opettajien, kasvatuksen tai jopa kiusatun. Ongelma on kuitenkin jokaisen meidän harteilla, jotka jätämme tekemättä sen, minkä tiedämme oikeaksi. Jos siis et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.

Yhteisöllisyyttä

Tampereen lastenklinikantuki ry:n, Aamulehden ja KooVeen hyväntekeväisyysprojektin yksi tärkein tekijä minulle oli yhteisöllisyys. Yhtäkkiä ympärilläni oli ihmisiä, joilla oli sama tavoite eli oppia suunnistamaan ja selviytyä Jukolan viestistä. Harjoitusten lomassa keskustelimme reiteistä, valinnoista ja oikeastaan kaikesta. Muistan vielä, kuinka Vierumäen leirillä pääsin tutustumaan kahteen joukkueeni herrasmieheen meidän ollessa kämppiksiä. Silloin alkoi tuntua siltä, että joukkueemme alkaa nivoutua yhteen.

Jälkeenpäin muistelen, että juuri tuolloin opin tuntemaan hyväntekijäporukkaamme nimeltä. Nimi on mielestäni tärkeä palanen siihen, että oppii tuntemaan toisen. Juuri tuo hetki oli siis käännekohtana sille, ajattelulle, että olemme yksilöiden sijaan yksi joukkue.

Ihmisen on tärkeä saada tuntea, että hän ei ole yksin, vaan että hänellä on läheisiä ihmisiä ympärillään. Sen takia joukkueidenkin tulee tutustua jäseniinsä ja opetella tuntemaan toinen toisensa. Joukkue, jonka jäsenet tuntevat toinen toisensa, osaa iloita ja jakaa ilonsa yhdessä. Samalla tavoin epäonnistumisten kohdatessa jäsenet tietävät, että kenenkään ei tarvitse kantaa taakkaa yksin vaan silloinkin yhteisö on tukena. Tämä kuulostaa jo aika kristilliseltä puheelta ja ehkä sieltä ajatus on lähtöisin. Kokemuksieni mukaan se kuitenkin toimii, sillä luottaessaan toinen toisiinsa ihminen osaa suorittaa rennommin ja onnistuu useammin.