Esikuvia

Muistan ihailleeni Ihmemies MacGyveria. Hänen taitonsa ratkaista erilaiset ongelmatilanteet upposivat nuoren pojan luovaan mieleen kuin kuuma veitsi voihin. Ihannointi kumpusi sitten leikeissä kaikenlaisiksi paalinaruviritelmiksi. Tuli kuitenkin aika, kun MacGyver vaihtui urheilijoiden kautta muusikkojen ihannointiin. Ihmeelliset keksinnöt eivät kiinnostaneet, kun syliin sai oikean sähkökitaran ja pääsi esiintymään. Tuossa vaiheessa lapsuuskin oli jo vaihtunut nuoruudeksi.

Ihannoin myös vanhempiani, sukulaisia ja muita tuttuja, jotka osasivat jotain mielestäni hienosti. Halusin kipeästi olla se kaverin isoveli, jolla oli jo oma mopo. Tuon ajan unelmat ja haaveet olivat kuitenkin suhteellisen pienestä piiristä ammennettuja. Mielikuvat ihannointiin löytyivät paitsi lähipiiristä, niin myös lehtien sivuilta ja television ohjelmista.

Nyt nuoremmalle minulle ei varmaan riittäisi enää haaveilu siitä kaverin isoveljen moposta. Miksi tyytyisin siihen, kun voin seurata reaaliajassa maailman parhaita ajajia hienoimmilla pyörillä? Haaveilu ei ala mistään kovin tavallisesta vaan jostain erityisestä yksilöstä, joka on vienyt taitonsa poikkeuksellisiin mittoihin. Samalla tämä taitaja luo vaivihkaa minulle mielikuvat siitä, millainen minun olisi hyvä olla. Jonkinlainen realismi kuitenkin häipyy silloin, kun kaikissa haaveissa esikuvamme muuttuvat tavallisista hahmoista poikkeuksiksi. Pitäisi olla kaunein, urheilullisin, musikaalisin, tyylikkäin, fiksuin ja kaikin puolin paras. Silloin on hyvä muistaa se, että nämä mielikuvat tuo yhä useammin eteemme joku koodinpätkä, joka uskoo tietävänsä sen, mitä me todella haluamme.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *