Naamiaisasussa

On tavallinen kevätpäivä ja vastaani kadulla kävelee mies. Tavanomaisesta poikkeavaksi tilanteen tekee se, että hän on pukeutunut hyvin persoonallisesti. Vaatteista, koruista ja meikkaamisesta mieleeni juolahtaa, että hän on varmaankin glam rokkari tai ainakin kyseisen tyylisuunnan ihailija. Mieleeni ei juolahda, että ammatiltaan hän voisi olla matematiikan opettaja, pappi tai terveyskeskuksen lääkäri.

Tiger Woods voitti taas. Sanon taas siksi, että joskus vuosia sitten hän voitti aina. Muistan niiltä ajoilta myös sen, että hän ei näyttänyt tavanomaiselta golffarilta. Mieleeni on painunut, että hän näytti urheilijalta. Mielikuvani sitä ennen oli, että golffarit olivat pienellä mahalla varustettuja vanhempia miehiä. Siis sellaisia Bond- leffa Goldfingerin -tyyppisiä hahmoja. Sitten yhtäkkiä kaikki kisat voittikin atleettinen golffari kaikkien tunteman urheiluvaatemerkin vaatteissa. Stereotyyppiseen mielikuvaani tuli särö ja jouduin miettimään tavanomaisen golffarin käsitystäni uudelta kantilta.

Jeesuksesta ei ole säilynyt yhtään selfietä. Tästäkin huolimatta meistä jokaisella on mielikuva siitä, miltä Jeesus näyttää. Siinä mielikuvassa on metsurilookin vähän pidempää partaa ja sen lisäksi vähän pidempi tukka. Mielikuvamme on peräisin taiteilijoiden luomuksista, joihin on hahmoteltu mies sen ajan stereotyyppisessä ulkonäössään. Jeesus voisi yhtä hyvin olla lyhythiuksinen tai kaljukin. Ihonväri oli todennäköisesti tummempi, kuin mitä meidän mielikuvissamme. Entäs jos hänellä olisikin ollut huonot hampaat ja todella iso luomi nenänpäässä?

Jeesus ei ehkä näyttänyt siltä, kuin mitä kuvittelemme. Tärkeintä ei kuitenkaan ole hänen ulkonäkönsä, vaan se, mitä hän opetti.

Tapauskovainen

Kohta on aatto. Sen päivän viettoon kuuluu käynti joulukirkossa. Joku vääräleuka sanoisi, että juuri se on tapauskovaisen merkki. Inhoan tuota määritelmää ja siedän jopa kirosanoja sitä paremmin.

Käyn kirkossa silloin, kun huvittaa ja joulu on ehdottomasti yksi niistä vuoden hetkistä, mihin se mielestäni kuuluu. Se on muodostunut tavaksi, mutta se sisältää paljon muutakin. Hetki kirkonpenkissä on rauhallinen, kiireetön ja jotenkin vapauttava. Ei harras vaan pikemminkin pirteä ja voimauttava. Siitä välittyy tunne siitä, että nyt on palikat paikallaan. Siinä ajatuksessa välittyy myös joku suuri tunne uskostakin. Siis se, että tuntee asioiden olevan hyvin juuri näin. Koen, että se, miten tapauskovaisuudesta puhutaan, halventaa tuota kokemusta.

Sanotaan, että suurin osa suomalaisista on tapauskovaisia. Olisiko kuitenkin parempi sanoa, että ollaan ihan tavallisia suomalaisia, joiden käsitys uskonnosta on aika perinteinen ja käytännöllinen. Siinä Jumalaa pohditaan muutaman murahduksen verran silloin tällöin. Siinä käydään kirkossa silloin, kun siihen terassihommien, harrastusten ja perhesuhteiden viidakossa tulee mahdollisuus. Luetaan Raamattua silloin, kun joku pyytää kummiksi. Se on sellaista ruisleipäuskoa.