Uutta tavoitetta kohti

Vuoden ajan treenasin kohti ensimmäistä maratonia ja Kangasalan Jukolaa. Oikeastaan ensimmäinen tavoite oli Jukola. Se lähti siitä, että pääsin mukaan Aamulehden, Tampereen lastenklinikantuki ry:n ja KooVeen järjestämään jukolaprojektiin. Tarkoituksenamme oli kerätä rahaa Lastenklinikan tuelle urheilun lomassa. Lopulta pottia kertyi huikea 62k.

Minulle vähintään yhtä tärkeää oli se, että kehittyisin niin, että jaksaisin juosta metsässä kunnolla. Suunnistus on lopulta raastava kestävyyslaji, joka vaatii kestävyyttä ja rämäpäistä juoksua kartanluvun ohessa. Juoksukuntoon päästäkseni päätin osallistua ensimmäiselle maratonilleni. Aikaa tavoitteisiin oli elokuusta 2018 toukokuuhun/kesäkuuhun 2019.

Nyt tavoitteet on saavutettu. Jukolassa juoksin ihan hyvän osuuden, vaikka aloitusosuuden kaikkia niksejä en tiennytkään. Maraton meni alle neljän tunnin kuumuuden hidastaessa menoa. Olo on nyt kuitenkin vähän tyhjä. Yhtäkkiä kalenterissa ei olekaan merkintöjä tulevista treeneistä ja ruokavaliotakaan ei tarvitse enää seurailla.

On aika istahtaa alas ja suunnitella, että mitä seuraavaksi haluan saavuttaa. Olen oppinut sen, että selkeä tavoite ja välitavoitteet sitä ennen, auttavat minua tsemppaamaan itseäni toimimaan. Siitä ainakin haluan pitää kiinni.

Urheilu tuo myös pettymyksiä ja pahaa oloa

Tänään fiilis juosta oli hyvä. Aamupala maistui ja nousevaa aurinkoa katsellessa mietin, että mihin lähtisin juoksemaan yli tunnin kestävälle lenkille. Reitti kulki kaduilla, mutta pääosin puistossa kauniissa maisemissa. Kroppa tuntui rennolta ja jalka nousi iloisesti. Hetkestä olisi ollut helppo julkaista kuva reippaan näköisestä urheilijasta kauniissa maisemassa. Treenaaminen ei kuitenkaan ole vaan tällaista kiiltokuvaa.

Aluksi homma on helppoa. Lenkit on lyhyitä ja tehot pieniä. Tästä huolimatta tulosta tulee, koska kroppa ei ole tottunut liikkumaan ja yrittää nyt säätää itseänsä toimimaan. Jokusen kuukauden päästä alkaa jo vaikeampi vaihe, kun tajuaa, että nyt kehittyäkseen tarvitsee lisää tehoja. Sitten huomataan se, että pitää tehdä oheisiakin, jotta juoksuasento säilyy. Hommasta tulee totisempaa ja raskaampaa. Tällainen sykli jatkuu niin kauan, kun ei ole tyytyväinen siihen tasoon, jolle on päässyt.

Menneen syksyn ja talven aikana minulla on ollut monta sellaista hetkeä, jolloin olen pakottanut itseni liikkeelle. Juoksu ei kulje, kroppa tuntuu väsyneeltä ja jalat liukastelevat jäällä. Kotiin tullessa on kyllä vähän ylpeä siitä, että lähti, mutta surullinen ja vihainenkin, koska ei kulkenut. Muistan yhden pidemmänkin jakson, jolloin yksikään treeni ei maistunut kuukauteen hyvältä. Samaan aikaan kehityskin hidastui tai oikeataan se lakkasi kokonaan. Syynä oli se, että ruoka ja lepo eivät riittäneet kasvaneeseen harjoituskuormaan nähden. Tuon jakson aikana olisi ollut helppo lopettaa koko touhu. Muutaman kerran olen sairastunutkin, jolloin en ole päässyt treenaamaan. Silloin mieli on maassa, kun pelkää takapakkia. Uhrattu aika tuntuu menneen hukkaan.

Lopulta se, joka on tsempannut eteenpäin, on ollut tavoite. OIkeastaan sarja tavoitteita. Kaukana tähtäimessä on ollut maraton alle 3h30min. Sitä ennen pk -lenkki alle 5min/km vauhdilla, koska tuolla vauhdilla maratonkin taittuu tavoitteeseen. Joka viikko olen yrittänyt tehdä kaikki suunnitellut harjoitteet ja joka kuukausi olen yrittänyt tehdä enemmän, kuin edellisenä kuukautena. Näiden tavoitteiden avulla olen jatkanut luovuttamisen sijaan. Tietenkin apuna on ollut myös joukko tsemppaavia ihmisiä, joita saan heidän tuestaan kiittää. Samaan aikaan olen myös ymmärtänyt sen, että mitään ei tapahdu hetkessä, vaan sille pitää antaa aikaa. Sen pitkän ajan sisään mahtuu myös monia pettymyksiä ja surun hetkiä. Pitkässä juoksussa kuitenkin hyvät hetket ja nautinto peittävät surut alleen.