Juoksunopeus ei parane enää entiseen tahtiin

Minun on mahdotonta parantaa juoksunopeuttani samalla tapaa, mitä olen kuluvan vuoden aikana saanut sitä parannettua. Olen kehittynyt niin paljon, että vastaavanlainen kehitys ei ole mahdollista enää.

Viime vuonna pk keskivauhtini oli jotain 8.00 min/km eli karkeasti sanottuna juoksin kilometrin kahdeksassa minuutissa. Nyt keskivauhti on 5.00 min/km. Edellisestä vauhdistani on lähtenyt pois kolme minuuttia, prosenteissa tämä on 40% luokkaa. On käsittämätöntä ajatella, että noin paljon annoin tasoitusta muille suunnistuskisoissa sen takia, etten jaksanut juosta.

Tuosta 5.00 min/km vauhdista ei kuitenkaan enää voida ottaa pois 3.00 min. Jos siitä ottaa pois 40% niin sitten keskivauhti olisi 3.00 min/km pintaan. Se olisi vielä mahdollistakin, mutta aikaa se ottaisi. Juoksu kehittyy aloittamisen jälkeen huikeaa tahtia, mutta sen jälkeen tahti taantuu, vaikka aikaa kuluttaisi enemmänkin.

Mikään ei kehity loputtomiin ja jossain kohtaa saan tyytyä vain siihen, että kuntoni pysyy jotakuinkin samalla tasolla, kuin aiemmin. Nyt kuitenkin on vielä mahdollista kehittää nopeutta, vaikka parannus onkin hidasta ja ottaa vähintäänkin yhtä paljon aikaa, kuin aiemmin.

Yhteisöllisyyttä

Tampereen lastenklinikantuki ry:n, Aamulehden ja KooVeen hyväntekeväisyysprojektin yksi tärkein tekijä minulle oli yhteisöllisyys. Yhtäkkiä ympärilläni oli ihmisiä, joilla oli sama tavoite eli oppia suunnistamaan ja selviytyä Jukolan viestistä. Harjoitusten lomassa keskustelimme reiteistä, valinnoista ja oikeastaan kaikesta. Muistan vielä, kuinka Vierumäen leirillä pääsin tutustumaan kahteen joukkueeni herrasmieheen meidän ollessa kämppiksiä. Silloin alkoi tuntua siltä, että joukkueemme alkaa nivoutua yhteen.

Jälkeenpäin muistelen, että juuri tuolloin opin tuntemaan hyväntekijäporukkaamme nimeltä. Nimi on mielestäni tärkeä palanen siihen, että oppii tuntemaan toisen. Juuri tuo hetki oli siis käännekohtana sille, ajattelulle, että olemme yksilöiden sijaan yksi joukkue.

Ihmisen on tärkeä saada tuntea, että hän ei ole yksin, vaan että hänellä on läheisiä ihmisiä ympärillään. Sen takia joukkueidenkin tulee tutustua jäseniinsä ja opetella tuntemaan toinen toisensa. Joukkue, jonka jäsenet tuntevat toinen toisensa, osaa iloita ja jakaa ilonsa yhdessä. Samalla tavoin epäonnistumisten kohdatessa jäsenet tietävät, että kenenkään ei tarvitse kantaa taakkaa yksin vaan silloinkin yhteisö on tukena. Tämä kuulostaa jo aika kristilliseltä puheelta ja ehkä sieltä ajatus on lähtöisin. Kokemuksieni mukaan se kuitenkin toimii, sillä luottaessaan toinen toisiinsa ihminen osaa suorittaa rennommin ja onnistuu useammin.