Muutama koulujen rakenteellinen ongelma

Minua ei niinkään haittaa se, että koulu alkaa tosi aikaisin aamulla. Tarkoitan aikaisella sitä, että yhteiskunnan vuorokausirytmi on muuttunut iltapainotteisemmaksi, kuin silloin joskus virka-aikaa keksittäessä. Minulle aikainen herääminen luontaista ja normaalia, eikä se kouluani haitannut. On kuitenkin muutama muu koulun rakenteellinen ongelma, jotka voisi mielestäni muuttaa vaikka heti.

Olen jotenkin rutiineihin taipuvainen kaveri. Päivässä pitää olla tietty rytmi ja aikataulu, joka pääosin pitää. Pidän siitä, että pystyn pitämään viikon tapahtumat päässäni ja tiedän, mitä tapahtuu. Joku järjestys on hyvä olla, vaikka sitä ei työpöytäni siisteydestä voisi päätelläkään. Joskus peruskoulun loppupuolella joku kuitenkin keksi jakso- järjestelmän. Se tarkoitti sitä, että yhden lukujärjestyksen sijaan minun pitikin muistaa vuodessa kuusi lukujärjestystä. Se tarkoitti myös sitä, ettei liikuntaa, eikä musaa, tullut jokaiseen kuukauteen. Sitäkin se tarkoitti, että sitten kun oli ruotsia, niin sitä oli kunnolla.

Poikien koulumenestystä verrataan monesti tyttöjen vastaavaan. Sarkastisesti voisin sanoa, etten tiedä, minkä tuloksen yleinen mielipide tähän vertailuun antaa. Mielestäni etenkin poikia kurittaa se, että koulussa ei alusta asti julkaista tuloksia numeroina. Kunnon kilpailuhenki elää minussakin vahvana ja se, että sain vertailla numeroita kavereiden vastaaviin, oli minulle yksi tärkeimmistä motiiveista opiskella. Minulla ei ollut kunnianhimoa yliopistoon, mutta halusin olla muutamia tyyppejä parempi ja siinä oli tsemppiä kerrakseen.

En ole siis jaksoihin perustuvan koulujärjestelmän fani, mutta vielä enemmän haluaisin saada numerot takaisin. En itseni, vaan kilpailuun taipuvaisten poikien tähden.

Tapauskovainen

Kohta on aatto. Sen päivän viettoon kuuluu käynti joulukirkossa. Joku vääräleuka sanoisi, että juuri se on tapauskovaisen merkki. Inhoan tuota määritelmää ja siedän jopa kirosanoja sitä paremmin.

Käyn kirkossa silloin, kun huvittaa ja joulu on ehdottomasti yksi niistä vuoden hetkistä, mihin se mielestäni kuuluu. Se on muodostunut tavaksi, mutta se sisältää paljon muutakin. Hetki kirkonpenkissä on rauhallinen, kiireetön ja jotenkin vapauttava. Ei harras vaan pikemminkin pirteä ja voimauttava. Siitä välittyy tunne siitä, että nyt on palikat paikallaan. Siinä ajatuksessa välittyy myös joku suuri tunne uskostakin. Siis se, että tuntee asioiden olevan hyvin juuri näin. Koen, että se, miten tapauskovaisuudesta puhutaan, halventaa tuota kokemusta.

Sanotaan, että suurin osa suomalaisista on tapauskovaisia. Olisiko kuitenkin parempi sanoa, että ollaan ihan tavallisia suomalaisia, joiden käsitys uskonnosta on aika perinteinen ja käytännöllinen. Siinä Jumalaa pohditaan muutaman murahduksen verran silloin tällöin. Siinä käydään kirkossa silloin, kun siihen terassihommien, harrastusten ja perhesuhteiden viidakossa tulee mahdollisuus. Luetaan Raamattua silloin, kun joku pyytää kummiksi. Se on sellaista ruisleipäuskoa.