Koulukiusaajaksi tekemättä mitään

Jostain kirjasta luin tämän ajatuksen: ”Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.” Olen käynyt puhumassa monta kertaa koulukiusaamisesta ja kiusaamisesta ylipäätään. Pidän itseäni melko suvaitsevaisena tyyppinä ja osaan mielestäni sietää erilaisuutta hyvin. Kuitenkin tunnistan tuossa lukemassani ajatuksessa itseni osana ongelmaa.

Muistan hyvin tilanteita, joissa en syystä tai toisesta mennyt väliin, vaikka tiesin, että nyt pitäisi. Yleensä ne hetket ovat ikäviä sanoja, joita en haluaisi minulle sanottavan. Olisi helppo mennä sanomaan:” Kun sanoit noin tuolle toiselle, niin minusta se tuntui pahalta. En ainakaan haluaisi, että minulle sanotaan noin.” Kuitenkin liian usein olen jättänyt sanomiset väliin ja siirtynyt muualle. Tutuille on kyllä helppo kertoa mielipide, mutta silloin kun ei tunne toista, on kynnys liian korkea. Niinpä ajattelen, että liian usein olen ollut osana ongelmaa.

Tässä mielestäni on myös koulukiusaamisen ongelma. On syntynyt kulttuuri, jossa liian usein ollaan tekemättä mitään, eikä puututa asioihin. Ongelmat ovat jonkun muun harteilla: Kiusaajan, koulun, opettajien, kasvatuksen tai jopa kiusatun. Ongelma on kuitenkin jokaisen meidän harteilla, jotka jätämme tekemättä sen, minkä tiedämme oikeaksi. Jos siis et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.

Täydellisen sixpackin metsästys

Vanhempi pojistani, reipas vitosluokkalainen, kuunteli radioista personaltrainerin haastattelua tarkalla korvalla. Siinä vaiheessa, kun sieltä kerrottiin, että sixpack syntyy erittäin tiukalla ruokavaliolla, hän huokaisi. Asia oli painanut urheillullista poikaa, koska peliporukoissa ja koulun kaveriporukoissa sixpackkejä oli jo alettu vertailemaan. Mikään ei siis ole muuttunut sitten omien kouluvuosien.

Olen koittanut sanoa samaa, kuin mitä radion haastateltava kertoi. Sixpack syntyy siitä, että saa riittävän alhaisen rasvaprosentin ja se on eri asia, kuin se, että on urheilullisesti hyvässä kunnossa. Ajatuksissani mietin kuitenkin, että miksi 5- luokkalaiset kokevat tarvetta vertailla itseään noin ja kuinka paljon minun pitää auttaa pojan itsetunnon rakentamisessa, jotta hän kestää tuon vertailun?

Ulkonäköpaineet ovat ajatuksissa sukupuolittuneet niin, että ne mielletään yleensä naisten ongelmaksi. Harvemmin puhutaan miesten ulkonäköpaineista. Niistäkin olen kyllä lukenut. Lasten ulkonäköpaineista taas en muista lukeneeni. En kyllä usko, että he edes ajattelevat asiaa, ellei sitä tällaisten esimerkkien kautta aleta korostamaan. Lapsista kasvaa kuitenkin nuoria ja aikuisia. Jossain tuollaisissa kokemuksissa saattaa itää myös se riittämättömyyden tunne, että ei muka kelpaa sellaisena, kuin on.