Esikuvia

Muistan ihailleeni Ihmemies MacGyveria. Hänen taitonsa ratkaista erilaiset ongelmatilanteet upposivat nuoren pojan luovaan mieleen kuin kuuma veitsi voihin. Ihannointi kumpusi sitten leikeissä kaikenlaisiksi paalinaruviritelmiksi. Tuli kuitenkin aika, kun MacGyver vaihtui urheilijoiden kautta muusikkojen ihannointiin. Ihmeelliset keksinnöt eivät kiinnostaneet, kun syliin sai oikean sähkökitaran ja pääsi esiintymään. Tuossa vaiheessa lapsuuskin oli jo vaihtunut nuoruudeksi.

Ihannoin myös vanhempiani, sukulaisia ja muita tuttuja, jotka osasivat jotain mielestäni hienosti. Halusin kipeästi olla se kaverin isoveli, jolla oli jo oma mopo. Tuon ajan unelmat ja haaveet olivat kuitenkin suhteellisen pienestä piiristä ammennettuja. Mielikuvat ihannointiin löytyivät paitsi lähipiiristä, niin myös lehtien sivuilta ja television ohjelmista.

Nyt nuoremmalle minulle ei varmaan riittäisi enää haaveilu siitä kaverin isoveljen moposta. Miksi tyytyisin siihen, kun voin seurata reaaliajassa maailman parhaita ajajia hienoimmilla pyörillä? Haaveilu ei ala mistään kovin tavallisesta vaan jostain erityisestä yksilöstä, joka on vienyt taitonsa poikkeuksellisiin mittoihin. Samalla tämä taitaja luo vaivihkaa minulle mielikuvat siitä, millainen minun olisi hyvä olla. Jonkinlainen realismi kuitenkin häipyy silloin, kun kaikissa haaveissa esikuvamme muuttuvat tavallisista hahmoista poikkeuksiksi. Pitäisi olla kaunein, urheilullisin, musikaalisin, tyylikkäin, fiksuin ja kaikin puolin paras. Silloin on hyvä muistaa se, että nämä mielikuvat tuo yhä useammin eteemme joku koodinpätkä, joka uskoo tietävänsä sen, mitä me todella haluamme.

Muutama koulujen rakenteellinen ongelma

Minua ei niinkään haittaa se, että koulu alkaa tosi aikaisin aamulla. Tarkoitan aikaisella sitä, että yhteiskunnan vuorokausirytmi on muuttunut iltapainotteisemmaksi, kuin silloin joskus virka-aikaa keksittäessä. Minulle aikainen herääminen luontaista ja normaalia, eikä se kouluani haitannut. On kuitenkin muutama muu koulun rakenteellinen ongelma, jotka voisi mielestäni muuttaa vaikka heti.

Olen jotenkin rutiineihin taipuvainen kaveri. Päivässä pitää olla tietty rytmi ja aikataulu, joka pääosin pitää. Pidän siitä, että pystyn pitämään viikon tapahtumat päässäni ja tiedän, mitä tapahtuu. Joku järjestys on hyvä olla, vaikka sitä ei työpöytäni siisteydestä voisi päätelläkään. Joskus peruskoulun loppupuolella joku kuitenkin keksi jakso- järjestelmän. Se tarkoitti sitä, että yhden lukujärjestyksen sijaan minun pitikin muistaa vuodessa kuusi lukujärjestystä. Se tarkoitti myös sitä, ettei liikuntaa, eikä musaa, tullut jokaiseen kuukauteen. Sitäkin se tarkoitti, että sitten kun oli ruotsia, niin sitä oli kunnolla.

Poikien koulumenestystä verrataan monesti tyttöjen vastaavaan. Sarkastisesti voisin sanoa, etten tiedä, minkä tuloksen yleinen mielipide tähän vertailuun antaa. Mielestäni etenkin poikia kurittaa se, että koulussa ei alusta asti julkaista tuloksia numeroina. Kunnon kilpailuhenki elää minussakin vahvana ja se, että sain vertailla numeroita kavereiden vastaaviin, oli minulle yksi tärkeimmistä motiiveista opiskella. Minulla ei ollut kunnianhimoa yliopistoon, mutta halusin olla muutamia tyyppejä parempi ja siinä oli tsemppiä kerrakseen.

En ole siis jaksoihin perustuvan koulujärjestelmän fani, mutta vielä enemmän haluaisin saada numerot takaisin. En itseni, vaan kilpailuun taipuvaisten poikien tähden.