Erään ekosysteemin katoaminen

Tein yli.fi testin, jossa kysyttiin tunnistanko uhanalaisia lajeja. Luulin tunnistavani, mutta kun testi kertoi varpusen olevan uhanalainen, aloin kyseenalaistamaan tietoni. Taitaa ollut käynyt niin, että tietoni uhanalaisista lajeista onkin päässyt vanhenemaan.

Osaltaan tietoni perustuivat lapsuuteeni. Elin maalla ja meillä oli maatila, jossa oli paljon eläimiä, pääosa lypsykarjaa. Kärpäsiä surrasi kesäisin ihan harmiksi asti, hiiriä ja rottiakin sai poikasena metsästää. Parhaimmillaan laskin toistakymmentä pääskysen pesää autotallin räystäiden alta. En muista myöskään vuotta, joilloin en olisi nähnyt kana- ja hiirihaukkaa taivaalla lentämässä. Nämä muka uhanalaiset varpuset liikkuivat isoissa parvissa nappaillen viljaa mistä ikinä nokkaansa saivatkaan.

Sitten tuli aika, kun tilan toiminta piti lopettaa. Tuohon aikaan hävisi kylältä käytännössä kaikki maatilat, koska kukaan ei halunnut laajentaa rankasti isompaan yksikköön. Tutut eläimet vietiin pois ja pihapiiri hiljeni. Seuraavana kesänä ei enää ollut kärpäsiä. Sen täytyi olla paikalle ilmaantuneille pääskysille iso järkytys. Jossain vaiheessa hiiret, rotat ja varpuset olivat syöneet viimeisetkin jäljelle jääneet jyvät. Haukat muuttivat reviiriään, kun alueella ei ollutkaan riistaa heidän tarpeisiinsa.

Joku vuosi taaksepäin havahduin tähän muutokseen. Oli kesä ja tajusin, että eihän täällä kuulekaan pääskysten laulua. No loogisesti tajusin, että ei muuten ole niitä kärpäsiäkään. Se, että maatila lopetti merkitsi myös erään ekosysteemin katoamista. Se, että maatilojen määrä on romahtanut lapsuudestani, on merkinnyt monien vastaavien ekosysteemien loppua. Tästä perspektiivistä katsottuna en ihmettele yhtään, että varpusestakin voi tulla uhanalainen.

Esikuvia

Muistan ihailleeni Ihmemies MacGyveria. Hänen taitonsa ratkaista erilaiset ongelmatilanteet upposivat nuoren pojan luovaan mieleen kuin kuuma veitsi voihin. Ihannointi kumpusi sitten leikeissä kaikenlaisiksi paalinaruviritelmiksi. Tuli kuitenkin aika, kun MacGyver vaihtui urheilijoiden kautta muusikkojen ihannointiin. Ihmeelliset keksinnöt eivät kiinnostaneet, kun syliin sai oikean sähkökitaran ja pääsi esiintymään. Tuossa vaiheessa lapsuuskin oli jo vaihtunut nuoruudeksi.

Ihannoin myös vanhempiani, sukulaisia ja muita tuttuja, jotka osasivat jotain mielestäni hienosti. Halusin kipeästi olla se kaverin isoveli, jolla oli jo oma mopo. Tuon ajan unelmat ja haaveet olivat kuitenkin suhteellisen pienestä piiristä ammennettuja. Mielikuvat ihannointiin löytyivät paitsi lähipiiristä, niin myös lehtien sivuilta ja television ohjelmista.

Nyt nuoremmalle minulle ei varmaan riittäisi enää haaveilu siitä kaverin isoveljen moposta. Miksi tyytyisin siihen, kun voin seurata reaaliajassa maailman parhaita ajajia hienoimmilla pyörillä? Haaveilu ei ala mistään kovin tavallisesta vaan jostain erityisestä yksilöstä, joka on vienyt taitonsa poikkeuksellisiin mittoihin. Samalla tämä taitaja luo vaivihkaa minulle mielikuvat siitä, millainen minun olisi hyvä olla. Jonkinlainen realismi kuitenkin häipyy silloin, kun kaikissa haaveissa esikuvamme muuttuvat tavallisista hahmoista poikkeuksiksi. Pitäisi olla kaunein, urheilullisin, musikaalisin, tyylikkäin, fiksuin ja kaikin puolin paras. Silloin on hyvä muistaa se, että nämä mielikuvat tuo yhä useammin eteemme joku koodinpätkä, joka uskoo tietävänsä sen, mitä me todella haluamme.